Huomioita VR-teknologiasta

 

Osallistuin vr-työpajaan ja käytännön värkkäilyn ohessa oli ohjelmassa reippaasti myös teoreettis-temaattisia alustuksia ja keskustelupohdintoja. Siinä pohdintavolyymissä heräsi pakostakin pari ajatusta, joita tähän nyt yritän hieman availla.

Dystopiat ja utopiat

 

Uudet mediateknologiat tuovat vanavedessään kuin myös ennakoivissa spekulaatioissa kirjavia dystopioita ja utopioita. Virtuaalitodellisuus esittäytyy joissain arvioissa tässä mielessä miltei samanlaisessa kategoriassa kuin kirjapainotaidon tai internetin keksiminen. Mutta arvelen, että siihen liittyvät latautuneet dystopiset ja utopiset lupaukset ja odotukset ovat enimmäkseen liioiteltuja. Oma mielipiteeni on se, että vr tarkoittaa lähinnä uudenlaista näyttöteknologiaa ja anturiteknologiaa, joka vaikkakin on ollut jo olemassa kymmeniä vuosia, on nyt vasta tulossa näkyvämmin kuluttajamarkkinoille.

 

Breikkaako?

 

Tuleeko siitä yhtä iso juttu kuin älypuhelimista? En usko. Tosin vr-pahvilasit saa alle kympillä joten niitä varmaan alkaa kerääntyä joka nurkkaan kunhan sisältöjä, joita suurempaakin yleisöä kiinnostaa kurkkailla, alkaa syntyä lisää. HTC viven tai Oculus riftin kaltaisia high end kuluttajatuotteissa saattaa tulla ehkä yhtä iso kaupallinen gadget must hankinta kuin yli 60″ taulutelevisiot.  Mutta tulevaisuuden markkina-arvailut sikseen.

 

Kiinnostavampaa on miettiä uusia kokemuksellisia ja ilmaisullisia (ja taiteellisia) mahdollisuuksia, joita uudenlaiset anturi- ja näyttöteknologiat tarjoavat. Mutta ehkä ennen sitä vielä kommentti virtuaalitodellisuuden käsitteestä.

 

VR käsite

 

Tämä käsite on hämäävä. Siinä on kaksi latautunutta käsitettä. Virtuaalinen ja todellisuus. Silti todellisuuden ja tai todellisuuden vastin parin eli representaation siitä semmoisesta todellisuuden metaperspektiivin aspektista tarkasteltuna VR-tekniikka ei tuo mitään ontologisesti uutta. Tämä on tietysti seikka josta metafysiikkaan syventyneet filosofit voivat väitellä vapaasti, itse taidan kuulua siihen dörridälaiseen koulukuntaan, jossa virtuaalisuus alkaa jo ensimmäisestä muistibitistä. Eli heti kun evoluutiossa aivoissa oli yksi bitti joka muisti, että kannattiko sitä vettä juoda vai ei, kyse oli virtuaalitodellisuudesta, eli jonkinlaisesta merkitysten maailmasta ja viittaussuhteesta, joka voidaan tarvittaessa kaivaa muistista esiin ja joka toimii tietoisuuden, muistikuvien ja muiden sellaisten rakennuspalikoina. Se, mikä VR-laitteesta tekee virtuaalisemman on vain se, että näytössä esitettävien pikselien järjestys seuraa pään liikettä, kuva on stereona ja silmien luonnollisen näkökentän reunamat on usein peitetty läpinäkymättömällä materiaalilla, jolloin ei näy muuta kuin tietokoneen näyttö.

Miksi tv:tä ei kutsuttu virtuaalikuvalaatikoksi? Tai nuolenpääkirjoituksia virtuaali kaiverruksiksi? Tämä on ehkä vain käsitteellistä sattumanvaraisuutta. Vai onko? Ehkä sanojen käyttöönotossa on jokin etymologinen tai sosiaalinen logiikka, joka kertoo termin kohteesta enemmän kuin ensin arvaamme. Ehkä, mutta toistaiseksi en ole tässä tapauksessa kuullut mitään, joka vakuuttavasti viittaisi tähän.

VR ja taide

 

Mutta entä sitten nämä kokemukselliset ja ilmaisulliset mahdollisuudet?

Virtuaalilasit, jotka asettelevat silmien eteen stereokuvaa, synkronoivat kuvakulman 3D maailmaan pään asennon perusteella. Tässä itsestään selvä uusi parametri teknologisen vuorovaikutuksen sovellettavaksi: pään asento. Tai ehkä vuorovaikutuksen kokemuksellisen näkökulman kannalta on mielenkiintoisempaa puhua katseen suunnasta vaikka faktisesti ja teknisesti ottaen se ei ole sama kuin pään asento. Mutta pään asento on tarpeeksi hyvä aproksimaatio, ja se voi toimia keskeisenä komponenttina teknologisessa vuorovaikutuksen kokemuksessa.

Itselleni katseen suunta stimuloi lähinnä katseeseen liittyvää psykologista ja sosiaalista tematiikkaa. Ja kun ryhtyy pohtimaan teknologisesti skriptatun vuorovaikutuksen potentiaaleja sitä miettii herkästi valinnan käsitettä. Kaiken draaman peruslähtökohtahan on tragedia, joka perustunee ihmisen kykenemättömyyteen nähdä kaikkia valintoihin liittyviä seurauksia. Mitä valintoja teemme tiedostamattomasti ja tietoisesti katseella? Nämä kysymykset eivät kuitenkaan suoraan liity tai ole riippuvaisia vr-teknologiasta. Mutta jos “Media on viesti” niin ehkä se voi olla sitä muutoinkin kuin siitä näkökulmasta mitä kuvittelemme viestivämme viestimen valinnalla (kuten esim silloin kun mietimme lähetämmekö ilmoituksen seurustelusuhteen loppumisesta tekstiviestillä, emaililla tai watsupilla). Voisiko vr olla media, jonka viesti liittyy jotenkin katseeseen?

 

Empatia-utopia ja addiktio dystopia

 

Palatakseni vielä utopioihin ja dystopioihin niin näyttää siltä, että ehkä eniten on viljelty empatia-utopiaa, jonka mukaan vr teknologiana sisältäisi jotain, joka teknologisen luonteensa ja sen kautta kokemuksellisen moodin ansioista voisi lisätä ihmisten empatiakokemuksia tai jopa empatiakykyä. Arvelen, että tämä on enimmäkseen teknokraattiseen ihmiskuvan harha, joka varmaankin perustuu tarpeeseen projisoida pelastus oman törttöilynsä tuloksista joko evangeliseen sijaiskärsijään tai teknologiaan. Ja nyt kun evangelinen sijaiskärsijä on jossain määrin sivuutettu maailmankatsomuksen paletista jäljelle jää vain teknologia, johon utopiat ja pelastustarinat voidaan projisoida. Kyllä, ihmiskunta on varmasti huutavassa empatian, anteeksiannon ja/tai myötätunnon tarpeessa mutta tuoko sen uudenlainen näyttöteknologia ja anturiteknologia? Ajatus on allekirjoittaneen nöyrästä näkökulmasta .. no höh, sanottakoon nyt tahdittomasti naurettava, mutta samalla varsin ymmärrettävä ottaen huomioon sen maailmankatsomuksen tyhjiön, jonka kristinuskon marginalisoituminen on jättänyt jälkeensä.

 

Sitten toisaalta dystooppinen pelko on se, että yhä useampi jäisi jonkinlaisen VR-teknologian addiktioon ja koko elämä valahtaa sinne kyberavaruuteen. Tämä on varmaan ihan todellinen riski siinä mielessä, että todennäköisesti moni tulee addiktoitumaan vr näyttötekniikan luomaan kokemukseen. Kuinka moni on jo nyt addiktoitunut saippuasarjoihin, (av-)kulutus-eskapismiin, tietokonepeleihin, pornografiaan, sosiaaliseen mediaan sun muuhun. Ja missä menee addiktion ja terveen omien tarpeiden tyydyttämisen raja? Jokainen tarvitsee jonkin verran esimerkiksi sosiaalisia kokemuksia. Meni sitten raja addiktion ja kohtuullisen sosiaalisten ja muiden tarpeiden tyydyttämisen välillä missä tahansa niin vr-teknologia tulee varmaankin olemaan vähintään yhtä addiktoiva kuin vaikkapa tv. Mutta tuleeko se olemaan dystooppisessa mittakaavassa oleva ongelma? Se riippuu ehkä kuitenkin enemmänkin muista tekijöistä kuin teknologian kehityksestä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *